Kun herra ja rouva Musta saivat kiireellisen kutsun lähteä välittömästi Malfoyn kartanoon, heille tuli ongelma; he eivät voineet ottaa mukaan pieniä poikiaan, jotka olisivat vain olleet häiriöksi aikuisten keskustellessa vakavista asioista. Walburga oli ollut saada hermoromahduksen miettiessään, mitä oikein tekisi. Hän ei missään nimessä voinut jättää kuuden ikäistä Siriusta ja vuotta nuorempaa Regulusta kahdestaan kotiin. Yleensä hän olisi pyytänyt heidän serkkuaan Andromedaa, mutta tämä oli koulussa, olihan jo lokakuun loppupuoli.
Silloin hän oli muistanut, että Rodolphus Lestrange, Mustien perhetuttu, vietti ensimmäistä vuottaan poissa koulusta. Tämä ei tiettävästä ollut töissä, joten hänellä tuskin olisi mitään tekemistä.

Sillä tavalla Rodolphus oli päätynyt vahtimaan näitä riiviöitä muutaman tunnin ajaksi. Hän ei ollut ollenkaan ilahtunut ajatuksesta, mutta ei myöskään kehdannut sanoa vastaan rouva Mustalle, olihan tämä hänen tulevan morsiamensa täti.
Se sai Rodolphuksen ajattelemaan taas Bellatrixia, kuvankaunista viidentoista kesäistä tyttöä, jota monet pojat havittelivat. Häntä, joka oli kokonaan Rodolphuksen oma. Hänen olisi pitänyt olla kiitollinen, ja hän olikin. Samaa ei voinut sanoa Bellasta. Tyttö oli myynyt sielunsa pimeyden voimille, vajonnut aivan liian syvälle siihen, jotta olisi osannut rakastaa mitään muuta. Rakastaa häntä. Ja se Rodolphusta turhauttikin ja raskaasti. Sen sijaan, että hän olisi saanut luuhata kotinsa pimeissä nurkissa ja polttaa ketjussa, oli hänet pakotettu sieltä ulos Kalmanhanaukiolle. Vaikkei se mikään ylivoimainen tehtävä ollut, oikeastaan. Regulus oli kilttinä poikana mennyt jo kahdeksalta nukkumaan, mutta Sirius oli toista maata. Hän ei Rodolphuksen maanitteluista ja käskyistä huolimatta ollut suostunut lopettamaan leikkejään pienillä huispausukoilla ja näitten pikku luudilla. Joten Rodolphus oli antanut periksi. Nyt hän istui leveällä ikkunalaudalla polttamassa ja katselemassa Siriuksen leikkejä.
Poika oli kaunis, aivan, kuten Bellatrixkin. Heillä oli samat kasvonpiirteet, samanlaiset mustat hiukset. Rodolphus ei saanut kyllikseen toisen katselusta. Hän tunsi itsensä likaiseksi, hänen teki mieli koskettaa poikaa, suudella tätä.
Rodolphus veti savua sisäänsä. ”Haluatko maistaa?” hän kysyi Siriukselta.
Sirius kohotti päänsä ja katsoi Rodolphuksen kädessä olevaa savuketta. Poika kurtisti kulmiaan ja mutristi huuliaan. Rodolphus arveli, että hänen vanhempansa olivat kieltäneet häntä koskemasta moiseen myrkkyyn, mutta hän saattoi nähdä, että tarjous houkutti silti.
”Ei kiitos. Andromeda on sanonut, että se on rumaa”, Sirius totesi lopulta. Rodolphus pyöritteli savuketta sormiensa välissä hajamielisenä.
”Miksi sinä uskot aina kaiken, mitä Andromeda sanoo?” hän kysyi lopulta. Sirius joutui miettimään vastausta hetkisen.
”Siksi, että Meda rakastaa minua”, hän totesi lopulta, hitaasti ja hieman epävarmasti.
Rodolphus hymähti. ”Rakastaako? Mistäs sinä sen tiedät?”
”Hän on sanonut niin”, Sirius mutisi ja kohotti pienen muovilelun päänsä yläpuolelle.
”Mutta onko hän näyttänyt sen sinulle?” Rodolphus kysyi. Hän olisi halunnut purra kielensä poikki. Keskustelu oli menossa vaarallisille vesille. ”Teot kertovat sanoja enemmän, tiedäthän?”

Sirius laski lelunsa alas ja käänsi kasvonsa Rodolphukseen. Harmaista silmistä paistoi suloinen hämmästys ja Rodolphus kirosi poikaa tuosta suloisuudesta.
”Mitä se tarkoittaa? Kyllä Andromeda aina halaa minua ja kertoo, että rakastaa minua”, Sirius selitti vakavana. ”Kyllä se puhuu totta.”
Rodolphus huokaisi. Pikkulapsille oli niin hankala selittää elämän tosiasioita. ”Ei se ole rakastamista. Et sinä edes tiedä, miten rakastetaan. Olet liian nuori.”
”Enkä ole!” Sirius huudahti loukkaantuneena. ”Äitikin aina sanoo noin! En minä ole liian pieni. Andromeda sanoo, että kaikkia pitää rakastaa. Ihan pieniä vauvojakin. Andromeda sanoo, ettei kukaan ole ikinä liian nuori.”
”Andromeda sanoo niin, koska ei halua saada sinua itkemään”, Rodolphus selitti rauhallisesti. ”Ei, kuuntele. Minä voin opettaa sinua rakastamaan. Mutta sinä et sitten saa kertoa siitä kellekään. Muuten he saavat tietää, ettet sinä osannut. Tajuatko?”
Sirius puri huultaan ja nyökkäsi sitten epävarmana. Rodolphuksen omatunto huusi, miten väärin hän teki. Käytti pienen pojan luottamusta hyväkseen ja sai tämän antamaan luvan... Ei, Rodolphus ei voisi tehdä tätä!
Mutta vielä suurempi voima oli himo tuota pientä olentoa kohtaan. Olentoa, joka niin kovasti muistutti Bellatrixia, mutta vielä viattomampaa. Pojalle täytyi opettaa, ettei kaikki ollut reilua. Ei saanut luottaa sokeasti ihmisiin.

”Hyvä”, Rodolphus hymyili. Hän tumppasi savukkeensa ikkunaan ja viskasi sen ulos. Sitten hän laskeutui varovasti alas ikkunalaudalta. Emmittyään sekunnin sadasosan hän polvistui Siriuksen eteen, nosti tämän kaavun helman ylös ja alkoi näpertää housun nappeja auki.
Sirius liikahteli levottomana, mutta Rodolphus käski häntä pysymään aloillaan ja vakuutti, ettei ollut mitään hätää.
Silloin alakerrasta kuului, kuinka ovi kävi. Mustat olivat palanneet.

Pettymys ja huojennus tulvahtivat Rodolphuksen läpi. Hän irrotti sormensa Siriuksen napeista ja laski pojan kaavunhelman alas.
”Sinun pitää mennä nukkumaan. Vanhempasi suuttuvat, jos olet vielä hereillä.”
”Mutta etkö sinä opetakaan, miten rakastetaan?” Sirius kysyi pettyneesti. Rodolphuksen silmät välkähtivät.
”En tänä iltana. Mutta kun tulen seuraavan kerran vahtimaan sinua, lupaan näyttää.”
Hän oli hetken hiljaa ja lisäsi sitten: ”Mutta muista, Sirius. Tämä on meidän kahden salaisuus. Jos sinä kerrot jollekulle, edes Andromedalle, en voi opettaa sinua. Asia selvä?”
”Okei”, Sirius sanoi iloisesti.

Rodolphus olisi tahtonut hypätä ikkunasta lupauksensa takia.
Miten hän saattoikaan olla niin huono lapsenvahti?

Stargazer